sunnuntai 19. elokuuta 2007

Kukapa ei tahtoisi haastetta elämäänsä?

Tervehdys toverit! 


Son viikko takana päin. Pitkä viikko Kauhajoella ja liian nopea viikonloppu ja taas kauhajoella. Jonna on ollut yllättävänkin ahkera täällä Kauhajoella. Ensinnäkin, ollaan tehty hurjanpitkiä (Jonnalle ja Lalalle pitkiä) lenkkejä. En tiedä, mitä 
jonna yrittää, väsyttää vai? Ehei, ei onnistu, ei todellakaan. Mutta olen ollut ihan superkiltti poika, en tuhonnut mitään (Tai, jonna ei onneksi ole vielä huomannut muuta kuin sen patjan repimisen) ihan vain kannustaakseni Jonnaa jatkamaan tätä lenkkeilytouhua. Pakko edes jotenkin yrittää pitää tätä lihaksistoa kunnossa, miten tytöt muka voivat ottaa vakavasti jos lihakset on ihan nollissa (kohta tapahtuu Lalluskat ja jään eliniäksi yksin ilman kumppania).



Mutta jonna on ollut aivan liian laiska. Tottahan siis minä olisin täällä Kauhajoella ollessani ollut lenkillä treenamassa lihaksistoani maanantaista-perjantaihin vaikka sen kaksikymmentäneljä tuntia saadakseni parhaan mahdollisen tuloksen lihaksissani. Mutta ei. On täysin Jonnan syytä, että Hitsi ei lämmennyt mulle viikonloppuna! Ja varmasti olisi lämmennyt jos olisi noi pakaralihakset ollut paremmassa kunnossa. 


Se hitsin tuoksu, sen ulkonäkö. se on niin täydellinen pakkaus. Metsässä olisin halunnut olla vain kaksistaan, mutta miten muka pystyy keskittymään runoiluun ja flirttiin samaan aikaan kun joku jonna huutaa koko ajan jostain päin että "samperiiiiiiiii t ännneeeee missss ä ä ä ä ä ooooooottt?!!!!" Saakeli. Ei hetkenkään rauhaa.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että turpiin hitsiltä tuli. Mutta hei, kuka haluaa naisen joka näyttää heti tunteensa? Ei mitään jännitystä. Katsos, minähän en ole koira joka koko elämänsä haluaa olla yhdessä oravanpyörässä. Töihin-kotiin-töihin-kotiin-töihin-kotiin.EI. Minä haluan elämältäni jännitystä, ja jos elämäni jakaisi Hitsi, se olisi sitä täynnä. Tuleeko tänään turpaan vai .. vai .. no. jotain josta en vielä tiedä. 


Ensiviikonloppuna toivottavasti parempi onni. Täytyy heittää Jonna jonnekin ettei tarvitse taas hävetä. Ihan kuin en yksin pärjäisi. PAH. 
1908

sunnuntai 12. elokuuta 2007

Kesälomareissu. Se kauan odotettu.

Jonna on koko viikon höpöttänyt jotain jostain hikisestä lomareissusta. Tai, hikiseksi minä sitä luulin niin kauan kunnes tajusin jäädessäni mannan hoiviin, että tätä sen pitää olla. KEsälomareissu. Ilman jonnaa, kokonainen viikko ilman jonnaa, voisitteko kuvitella? Ei mitään pilaamisia, saa iskeä tyttöjä, istua vaikka pöydällä, olla päätähtenä. Toisille se sellainen on arkipäivää, minulle, raskaan työnraatajalle, se on kuin lomaa. Tällaiselle urokselle joka on saanut kokea elämässään jos sun toistakin tapaturmaa ja onnettomuutta (yksi niist ä jonnan luo joutuminen silloin pikkupoikana), niin sellainen loma on välillä tarpeen kaiken tämän kestämiseksi ja pois mielestä saamiseksi.

Vietin elämäni parhaimman viikon eläessäni nelistään Mannan, Rusinan sekä Annen kanssa. Wou, olisin tahtonu olla siinä niinko aina, mut aina se jonna jakso tunkee ankean elämänsä mun omaani, muka vain kyseli aina Mannalta kuulumisiani. PAH, udella se tahtoi. Tahtoi kuulla että olisi ikävä, tai että en muka pärjäisi. Manna laittoi jonnalle onneksi viestiä rohkeudestani, ei antanut aihettakaan onnen tunteelle että minun olisi ollut jonnaa ikävä.

Kuitenkin sen verran kuulin, että jonna oli akin kanssa (jonnan toinen henkivartija) kiertelemässä jotain eteläsuomen pikkukyliä. Koskahan sekin tyttraukka oppii, että ei onnea tarvitse lähteä satojen kilometrien takaa haeskelemaan. Se löytyy, ainakin näin kovin vaatimattomalle, ihan kuuden-seitsemän kilometrin päästä ovelta jossa lukee "niemi" (sis.manna/rusina/anne).

Jonna tuli lauantai-iltana kotiin. Sillävälin julmempaakin julmempi Jarimies oli laittanut minut koko päiväksi häkkiin! Mutta onneksi minä olin kovin rohkea, ja olen tottunut moisiin temppuihin, kehitellyt ulospääsyn niistä. Osa tosin vielä ajatus/harjoittelu tasolla, mutta kehittelemässä kuitenkin. Kun Jonna viimein saapui, päästin karmivan itkun, en siis missää nimessä oikeaa, mutta sellaisen joka vetoaa jonnaan. Tässä vuoden aikana olen oppinut kaikenmoista, jos Jarimies tai joku muu julmuri saattaakin tehdä minulle niin ilkeän tempun, että lukitsee minut häkkiin, jonna pelastaa, jos ei mihinkään muuhun vedoten niin sääliin. Ongelmista suurimmat ovat tietysti silloin esillä, kun se julmuri joka minut on häkkiin heittänyt, onkin ollut jonna itse.

Silloinpa ei auta säälipillitykset, ei vaikka niitä jatkaisi vielä viidettä tuntia. Sen jälkeen minulta alkaa ääni loppumaan ja pitää tyytyä tappioon(ulkopuolisena hämäyksenä että jonna päästää pois).

Nyt, jonna toi meidät kaikki takaisin Kauhajokipaikalle. Mulla alkokin mennä jo hermot tohon maalaistolloiluun. Vähä käskin tasen tsiigata mun mettää, kukaan ei ollut uskaltanut muuttaa edes risun paikkaa siellä. Varmaan kaikki kyllä tietää, että kenen mettää se oikein on. Ei parane ryppyillä. Kauhajoelle muutti myös Kupla perheineen. Ne sen, mitä nyt lienevätkään palleroita. Ne ovat kaikki täällä. Arki on palannut normaaliin. Taas täytyy SamperiSankarin hypätä haalareihin, mutta ei todellakaan niihin kurasellaisiin jotka jonna minulle osti, vaan oikeisiin sankarihaalareihin, pelastettavana on kaikki kauhajoen tyttelit, eikä ole muita pelastajia kuin minä. Toivottakaa onnea (ihan kuin tarvisin) 
1208 

sunnuntai 5. elokuuta 2007

Kuplan syvin olemus.

Siis wou. Ette kyllä ehkä IKINä usko mitä on tapahtunut. No, kerrompa nyt ensin mitä on tapahtunut. 


Meilläh än on ollut ne kaksi pupua, Saippua ja Kupla, mutta jostain syystä ne pitikin erottaa (mitä lienee kriisejä niile tuli) ja Kupla muutti meille! Mun kanssa, Mun huoneeseen, leikkiin vain Mun kanssa. Eli se on nyt sitten vähän niinku mun. Aluksi Kupla oli yksi jänishousu ja istuskeli mielellään vain jossain nurkassa. Mutta sitten minä onnistuin keräämään sen luottamuksen niin, että voimme loikoilla samassa huoneessa ilman, että Kupla juoksentelee minua karkuun. Suuria edistysaskelia. Nyt kun makaan, Kupla uskaltaa tulla hyvin, hyvin lähelle nukkumaan. Minusta se on söpöä. Harmi, ettei se oikein käsitä varmaan että olen poika joka ei halua juuri nyt mitään vakavaa suhdetta näihin kiekuroihin. Mutta ei kupla ole vielä edes mitään onnekseni ehdotellutkaan. Mutta tulevan varalle. 



Niin, eilen kun loikoilin nurtsilla ton Kuplan kas ne näytti ihan normaalilta, tolta miltä se tossa kuvassakin näyttää. Ihan normaalilta mielestäni. Eikä Kupla erityisen lihava ollut. Ihan normaali mielestäni. Mutta illalla tapahtui jotain. En oikein tiedä, oliko se kauheaa, vai olisiko pitänyt onnitella. Jonna oli ainakin ihan hysteerinen. Kun se meni hakemaan Kuplaa ulkoa sisälle nukkumaan, niitä pieniä palleroita oli siellä KOLME! Minähän yritin alun alkaen selittää että laitat ne nyt pesään, sinne joku lämmin vesipullo niitä lämmittämään mutta jonnan, the uusiavuttoman piti moinenkin tarkistaa netistä asti. Kupla oli vähän outo. Se vain jätti ne kolme pienenpientä avutonta lylleröä siihen ja lähti syöpöttelemään. 



"Jaahas, duuni on ohi ja pitää syödä että jaksaa"-tyyliin. Kyllä minä 
meinasin sille vähän sanoa, että ei minunkaan äitini olisi minua koskaan jättänyt, ellei Jonna olisi minua hakenut pois (lue:pilannut taas kaikkea). Mutta ei kuplaa kiinnostanut. Siellä se vain nyhjötti, yksin jättäen lapset. Minun kävi niit ä niin kovin sääliksi, ja kun makoilin häkin toisella puolella niitä turvaamassa, Jonna pilasi taas kaiken koko ajan huutaen että "MENE POISS!!!" Arvatkaa miten sellainen ottaa sydämestä kun on näin herkkäpoika. Joo, on niin reilua että auttavaa tökitään taas kepillä jäihin. Mutta onneksi mä pääsen tänään Mannan ja Rusinan kotiin kauan Jonnan luota turvaan. 

lauantai 4. elokuuta 2007

Raksa- vartija- herras- sek ä naistenmies

Noniin, tied än tied än. Olette kaivanneet minua l ähes kuolemaksenne asti. Olen pahoillani kokemastanne tuskasta. Minun kauttani voinee l ähett ä ä jonnalle haukkumiset. 


Olen ollut kaksi viikkoa Isossa kaupungissa, kutsutaan nimelt ä Espoo. L ähinn ä toimin siell ä raksahommissa, en ehtinyt lainkaan oikeastaan nauttia koko reissusta, Jonnaahan minun piti auttaa jokaisessa kadunkulmassa ja risteyksess ä. V älill ä tuntuu, ett ä kumpi t äss ä on koira ja kumpi ihminen. M äh än olen kuitenkin l ähes koko ik äni asunut Kauhajoella, joka myöskin 
on kaupunki vaikka siell ä ei niit ä kovin korkeita pystytaloja ole. M äh än siis tunnen kaunpungit kuin omat tassunpohjani. Kaikki 
väritolpat ja ostarit. Slangin sek ä paikallisen el äm äntyylin. Et, jos tarviitte joskus apua, niin tytöt, mä olen täällä sitä varten. Sielon ihan hirveesti teitä, ja niillä väritolpillakin on merkitys niin siellä ei ihan ensikertalainen maalaistollo osaa välttämättäyksin liikkua.


Niin, aivan, niistä töistä. Eli mähän lähinnä maalasin Jonnan kanssa. Eih än sit ä voinu niihink ä än hommiin yksin päästää, apunahan siinä piti koko ajan olla. Eikä se osannu edes mun apua arvostaa, miettikää. Se laitto mut kiinni narulla puuhun! Jätti sinne, mutta onneks mä olen kuitenki melko rohkea poika, enkä mikään itkupilli. Vaikka jonna on kaikille sanonut niin ihan vain vääristelläkseen totuudenmukaista kuvaa minusta muille. Lisäksi olisin mennyt hoitamaan kahta pientä poikaa, mutta olin varmaan vähän liian pelottava leveiden hartijoideni kanssa, että minun piti laittaa Jonna heitä vahtimaan. Ihan hyvinhän se oli mennyt. Ehkä jonnallekkin pikkuhiljaa saattaa antaa jotain vastuuta. Mutta pitää edetä pieni askel kerrallaan.

Lisäksi työmaalla oli monta miestä jotka eivät oikein osanneet puhua. Eivät koiraa eikä jonnakaan. Mutta ymmärsivät sen verran varmaan pelottavasta ilmeestäni, että kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana minusta.


Kun olin tehnyt päivässä sen 11-12 tuntia töitä vein 
joskus jonnaa kylille. Minun tyyliini. Vein hänet koirapuistoon hieman sosiaalistumaan. Jonna on hieman liian ujo kyllä mun seurassa kulkemaan. Kohtahan kaikki luulee, et siis mäki oon yks tuppisuu, jota mä en todellakaan ole. No siellä tyttöpuistossa (jonna maalaisena "heitää on ihan kiva koirapuisto. Onneks kukaan muu ei ehkä kuullut. Naisiahan siellä oli, mutta ei oikein mitään mun tyylistä. Joku kultsi mua yritti iskeä, mutta testasin heti sen verran että jaksaakohan se edes juosta. Onneksi testasin, ei nimittäin jaksanut. Eli, ihan hukireissu, mutta seuraavalla viikolla tulinkin jo paremmalla onnella. Puistoon nimitt äin saapui NELJä tyttöä. Ja kaikki, ihan kaikki mun täysillä kuolassa. Se noutaja ihan kirjamellisesti, mutta ne muut tytöt. Wou. Se oli jotain mahtavaa. Mutta jonnahan pilas kaiken. Varmaan kämmäs jotain sillä välin ku mä juttelin niille tytöille vähä mun työtuntimääristä sekä mäkijuoksutreeneistä kun ne kaikki alko, ihan yhtäkkiä vain lähtemään. Käsittämätön kämmäri toi jonna.



Ensviikolla, eli huomenna onneks pääsen Mannalle Rusinan kas. Niiden kas voin olla ainaki varma ettei mun tarvi hävetä. 
040807