"Koirat eivät ole koko elämämme mutta tekevät elämästämme kokonaisen"

Oon välillä pohtinut millainen on "hyvä koiraihminen". Se jonka facebookin uutisvirrassa ei muuta viuhuakkaan kuin koiramaisia reenipäivityksiä, se jolla ei ole mitään koiristaan (muodon vuoksi ehkä albumi) vai jotain siltä väliltä? Aikanaan kun juttu pentutehtailusta levisi netin ihmeellisissä syövereissä niin kommenteissa vilisi esimerkiksi se, että miten koiraihminen voi jättää koiriaan viikonlopuksi hoitoon porukoille kun itse viilettää maailmalla. Kyllä -minä teen niin, saatan jättää koirat hoitoon (jos joskus semmonen mahdollisuus hoitopaikkaan löytyy että koko viikonlopun voivat siellä olla, niin olen enemmänkin kuin onnessani!) ja lähteä itse raakasti reissuun/viihteelle. Tekeekö se minusta huonomman koiraihmisen tai koiranomistajan?

Otsikko kuvaa parhaiten omaa asennettani koiriini. Ne eivät ole koko elämäni -mutta ilman niitä en osaisi elää. En lue itseäni niinkään sekopäiseksi koiraihmiseksi jonka facebook vilisee koirajuttuja kyllästymiseen saakka tai joka jaksaa aina puhua koirista. Kyllä -myös minulla on muuta elämää kuin koirat vaikka ne arjestani ja viikonlopuistani haukkaavatkin enemmistön ajasta. Jos ei fyysisesti niin ajatuksissa. Koulutuksia vetäessä myös treenattavat koirakot vievät ajatuksistani ison palan miettiessä koirakkoa yksilökohtaisesti koulutuksen suhteen. Miten tiettyä rotua viedään, millaisen "opintosuunnitelman" rakennan sille. Puhumattakaan omien koirieni ruokinnan, terveyden ja kouluttamisen ajattelemisesta ja toteuttamisesta.

Erityisesti kausina jolloin vedän paljon koulutuksia tuntuu ettei mieleen mahdukaan mitkään muut kuin koirien perseet! Kolikon kääntöpuoli onkin sitten omasta mielestäni kurjempi; ajatukset kiertävät kehää ja koiramaailman ulkopuoliset suhteet jäävät vähemmälle huomiolle vaikka niin ei saisi käydä, onhan kyse "ainoastaan" harrastuksesta. Ajatukset saattavat koulutuksen suhteen kiertää kehää eikä ratkaisuja tunnu löytyvän vaikka miten hinkattaisiin erilaisia näkökulmia. Koirat sairastelee eikä ratkaisua löydy vaikka rahaa laitettaisiin miten paljon. Ongelmat kasvavat lumipalloefektin tavoin valtaviksi eikä elämä olekaan loppujen lopuksi kuin pelkkää ongelmaa, eikä muutamia onnistumisia osaa arvostaa samalla tavalla kuin pitäisi. Koulutettavat saavat vähemmän huomiota eikä koulutuksien vetäminen ole enää yhtä inspiroivaa ja hauskaa -mitä sen kuitenkin pitäisi olla!

Ja näinhän ei saisi käydä että koulutukset ja omat koirat kärsisivät tilanteesta. Ja nehän kärsivät jos tilanne pääsee ylläkerrotusti kasaantumaan. Hyvän kouluttajan ja koiranomistajan arkeen kuuluisi mielestäni kuulua muutakin kuin koirat. Muu sosiaalinen elämä, koirattomat tapahtumat ja tilaisuudet eivät saa kadota vaikka koirat täyttäisivätkin isoimman osan elämää. Niistä ei saa muodostua pakkomielle jonka turvin rakennetaan arkea ja elämää.

Jokainen lapseton tietää miltä tuntuu kun läheinen saa lapsen. Sitä lapsesta höpöttämisen määrää ja kuvien selaamista ensimmäiseltä saunareissulta. Niitä öisen itkun kertomuksia ja väsynyttä mieltä kun aika ei meinaa riittää mihinkään muuhun. Miten nopeasti se lapsi oppikin kaiken -nopeammin kuin muut ikätoverinsa ja miten ylpeitä ollaan. Onhan se hienoa ja ystävää pitää varsinkin tukea ja kuunnella. Mutta joskus se mitta vaan tulee täyteen, ensimmäisenä klikataan facebookista kyseisen henkilön tilapäivitykset pois näkyvistä ja sitten nähdään vähän harvemmin ja loppujenlopuksi soittelukin loppuu kun ei jaksa kuulla mitä lapselle tänään kuuluu. Ei se sitä tarkoita ettenkö arvostaisi ihmistä ystävänä mutta joskus olisi kiva vaikka kuulla jostain muustakin. Kun se lapsen saanut jossain vaiheessa pyytää pitkän tauon jälkeen tekemään jotain ilman lapsen läsnäoloa alkaa homma olla taas raiteillaan (ellei ystävä sitten alkoholin vaikutuksen alla ala jauhamaan taas lapsesta).

Tämä efekti on yhtä paljon koiraihmisten ongelma. Edes minua, koiraihmistä, ei kiinnosta katsella pennusta 1 000 kuvaa pelkästään sen ensimmäisestä elinkuukaudesta. Samalta se niissä kuvissa minun mielestäni näyttää (ellei satu olemaan rhodesialainen tai saksari :D).

(kuulostipa angstiselta tekstiltä, mutta toivottavsti jokainen pääsee tähän ajatukseen kiinni xD)

Välillä on vaan pakko pitää taukoa. Pitää hauskaa ja unohtaa koko koirahoopotus. Yrittää saada ne hoitoon vaikka päiväksi ja tehdä mitä koirien kanssa ei pysty tai mistä muodostuu itselle huono omatunto. Kun on viettänyt viikonlopun ilman koiraa pitkän tauon jälkeen, näkee asiat paljon selkeämmin ja ongelmat ratkoutuvat kuin itsestään. Pienen tauon ottaminen ei tee mielestäni koiranomistajasta huonoa, piemminkin sen pitämättä jättäminen tekee.

Ottakaa aikaa itsellenne nauttiaksenne taas koiramaisesta arjesta suuremmalla sydämmellä, älkääkä unohtako sitä koiratonta 10% joka tekee elämästänne myös kokonaisen.