asd

nyt on sillä tavalla, että jonna on menettänyt otteensa täysin. Enemmänkin kuin täysin. En ole ollut missään kerhoissa pitkään, ehkä jopa ikuisuus aikaan! Mä en tajua mitä sen päässä liikuu. Ensin käytiin vaikka missä, jossain istumisjutuissa (sanoivat tokoksi) sitten yhdessä loikkimisjuttusessa (sanoivat agilityksi).. niin! Ja sitten oli vielä semmonen seuraamishommeli (sanoivat bh reeniksi). Ja nyt ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Kävin kerran yhdessä kerhossa, jonna sanoi että me mennään tokokisoihin. Vasta lasten luokkaan, mutta sehän oli minulle aivan liian helppoa. 

Olin nimittäin kolmantena, sain kaikkea hyväskää taas mukaan. KOiranmakkaraa ja semmosta. Niin, ja sitten käytiin jossain kauempana, se oli sitä sellaista kehäss ä juoksemista. Sanoikohan jonna että ne oli jotkut mätsärit tai jotain. Sieltä sain oikein pokaalin. Vaikka olin kuulemma vain sinisten kolmas. Voitteko kuvitella miltä tuntuu kisata, jos taustajoukot vain vähättelevät koko ajan. Nii´in. aika rankkaa.

Olen kyllä keksinyt aktiviteetteja itse kun jonna ei kerran saa aikaiseksi. Aamuisin karkaan. Joooooka aamu. Juuri kun jonna on luottamassa, juoksen metsään enkä varmasti kuule mitä se huutelee. Näin koulutetaan ihmistä, jonna vaan on tosi huono koulutettava, se ei edelleenkään tajua, että kaipaan vain jotain tekemistä.

Metsässä on kiva sitäpaitsi metsästää niitä ihme lintuja jotka on kömpelöitä lentämään. Hah, ne on aika hauskoja. En ole viel ä saanut kiinni yhtään, täytyy hiota taktiikaa, vaikka arvatkaas mikä tästä tekee hankalan? Jonna ei enää päästä minua irti.

Niimpä. Idiootti.

äiti oli sanonut jonnalle, että kyllä tämä tästä muuttuu, että minulla olisi joku kahden vuoden kriisi. Muttakun ne ei ymmärrä, että jonna kohtelee minua vain niin kaltoin!

Yritin kirjoittaa äidille kirjettä jossa olisin kertonut viimemaanantain tapahtumista. Jonna teki (taas) viimeisen askeleensa. se nimittäin JäTTI minut metsään! Kaikki lähti siitä, että jonna oli ollut taas hyvin laiska. Ajattelin että minun pitää saada tämän huomio toisaalle jotta pääsen lähtemään karkuun (kun sehän ei päästä minua nykyään enää mihinkään ilman sitä). Niimpä aloin jööttäämään. Jonna katseli muualle ja silloin minä lähdin! Mahtava tunne!

Tuuli hulmusi tukassa ja korvissa, raikas sade kasteli ja kurasi minut ympäriinsä, juoksentelin pitkin maita ja mantuja nauttien vapaudesta. Samalla toivoen, ettei tytöt näe kaulassa roikkuvaa hihnaani. Ajan päästä tuli kuitenkin miettineeksi että mitähän jonnalle kuuluu. Lähdin takaisin, eikä Jonnaa enää ollut siellä mihin sen jätin! Se oli lähtenyt ilman minua! Ilman huutelemisia!

Miten se saattoi? Sitten näin jonnan ja lalan muutaman sadan samperin mitan päässä. Olin tulossa jo vastaan, kunnes jonna huusi, tosi tosi vihaisesti että saisin painua mettään ja vaikka jäädä sinne. Sitä ei kuulemma enää kiinnostaisi. Jäin siihen paikoilleni. Olin shokissa. Miten omistaja saattaa tehdä koiralleen jotain näin julmaa?

Jonna lähti ja jätti minut sinne. KOtiin oli ainakin kilometrin matka jota lähdin löntystelemään sitten omaa aikaani. Olin hieman allapäin. EIkö kukaan rakasta pikkuista samperia?

Lähellä kotia, huomasin edessäni hahmon. Se oli Jonna, koska olen  äääärimmäisen hyvä ihmistuntija, ymmärsin, että nyt ei parane leikkiä. Jonna ei sanonut mitään. Kääntyi vaan takaisin ja käveli kotiin. Minä kävelin turvallisen välimatkan päässä. KOtona jonna näytti sormella suihkuun, pesi minut ja menin nukkumaan. Vähän jännitti kyllä että hukuttaako mut kylpyammeeseen.

Mutta sitten jonna katseli jotain mun vauvaalbumia ja oli taas hyvällä tuulella. 100408